Lääkärinä Puolangalla Osa 1
-16.2.2005 11:56:11-

Ilmestynyt Puolanka-lehdessä kolmiosaisena sarjana 8.7., 22.7. ja 29.7.1998.

Muistelmien kirjoittaja Vappu Väyrynen on syntynyt vuonna 1903 Kajaanin rovastina vaikuttaneen Johannes Väyrysen 11-lapsiseen perheeseen neljänneksi nuorimpana. Lapsuuden hän vietti Kajaanin pappilassa ja kesät Koutaniemen kesäkodissa. Väyrysen lapsikatraasta ei ole enää muita elossa kuin Vappu ja Leea, jotka molemmat ovat jo iäkkäitä henkilöitä. Heidän lapsuutensa ja nuoruutensa ajoittuvat Kajaaniin ja Koutaniemelle, jossa he mielellään viettivät kesiään aivan viime vuosiin saakka.
- Pappilamme Kajaanissa oli aivan laho, varsinkin lastenkamari, ja me sairastelimme paljon angiinaa, korvia, niveliä ja munuaisia, mutta aina annettiin parhain hoito, kirjoittaa Vappu Väyrynen minulle lähettämässään kirjeessä.
- Isämme oli köyhän kirvesmiehen poika. Äitimme sanoi isänisän olleen todellisen herrasmiehen, Vappu kirjoittaa ja jatkaa:
- Isä oli käynyt suomalaista kansakoulua, mutta opettajat hommasivat hänet ruotsalaiseen lyseoon Oulussa. Isä oli joutunut käymään kerjuulla pula-aikana vuonna 1867 mm. tulevien vaimojensa kotona Helanderilla jolloin mamma oli ihastunut kaunissilmäiseen poikaan.
- Isäni avioitui ensin Nena Helanderin kanssa joka kuoli synnytettyään kaksi tytärtä. Nena kihlasi kuolivuoteellaan isäni ja sisarensa Siina Helanderin tahtoen miehelleen hyvän vaimon ja lapsilleen rakastavan äidin.
- Vaikka isä teki voimamiehen vaikutuksen, hän oli tavattoman herkkä pohjimmiltaan. Pitkä, laiha, mutta harteikas, kun hän raatoi pellolla ja hakkasi halot jne.
- Isä oli hyväntahtoinen antaen köyhille lainaksi rahaa lehmien ostoon joutuen takaajaksi saamatta rahoja takaisin, Vappu kirjoittaa isästään, josta on kirjoitettu elämänkertakin, johon Vappu ei ole tyytyväinen paitsi otsikkoon “Mies riensi levähtämättä”.
Vappu kävi Kajaanin yhteiskoulua, jossa Puolangalta oli koulussa mm. Hamusia ja Räisäsiä. Hän opiskeli lääkäriksi samoin kuin hänen kolme sisartaan. Hänen lisäkseen Saara erikoistui naistentautien lääkäriksi ja Elsa ja Eeva hammaslääkäreiksi. Kaikki muutkin Johannes Väyrysen lapset ovat korkeasti koulutettuja.
Vappu Väyrynen teki pitkän päivätyön Helsingissä Mehiläisen sairaalassa sekä yksityisvastaanotollaan. Hän on kirjoittanut muistelmateoksen sotavuosilta Naisgynekologi työvelvollisena. Muistelmissaan hän kuvaa työvelvollisuuskokemuksiaan lukuisissa pienissä sairaaloissa eri puolilla maatamme. Kirjassaan Väyrynen kuvaa värikkäin sanakääntein ja eloisasti tapaamiaan mielenkiintoisia ihmisiä ja kohdalleen osuneita hämmästyttäviä sairaustapauksia. Vappu Väyrynen käyttää samanlaisia kielikuvia myös Puolangalla oloajastaan, josta saamme lukea jatkokertomuksen tapaan useammasta Puolanka-lehden numerosta.


Muistelmia Puolangalta

Katson velvollisuuksiini kuuluvan kertoa Puolangan ihmeellisestä kehityksestä niitten 55 vuoden aikana (1933-1988), jolloin olin poissa Puolangalta. Olin valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi maaliskuussa 1933 ja alkanut heti hakea kunnanlääkärin virkaa eri puolille Suomea. Olin Lappeenrannassa kunnanlääkärinä, kun minulle tuli tieto, että pääsisin hoitamaan Puolangan aluelääkärin virkaa loppuvuodeksi, kun vakituisen lääkärin Maila Haltian pitäisi synnyttää elokuussa, kuten synnyttikin. Hän oli vielä Puolangalla, kun tulin sinne, joten sain näin häneltä hieman tietoja seudun asioista. Aluelääkäri oli Lääkintöhallituksen alainen valtion virka, josta maksettiin kolmetuhatta markkaa palkkaa kuukaudessa. Köyhät oli hoidettava ilmaiseksi kunnanherran antaman köyhyystodistuksen mukaan ja miltei kaikki olivat köyhiä. Valtio kustansi lääkärinasunnon kaksikerroksisessa talossa kalustettuna ja se asunto oli siisti. Puolangan kirkonkylässä oli jonkinlainen tori ja sen varrella oli lääkärinasunto ja sen vierellä apteekki. Torin toisella puolella oli puhelinkeskus, mutta puhelinta ei ollut lääkärillä eikä sairaalallakaan, joka sijaitsi 20-30 metrin päässä asunnostani hieman järvelle päin. Sairaala oli uusi ja siisti. Erikoisesti minulle ovat jääneet mieleen sen kauniin harmaaksi maalatut lattiat. Eräs naispotilas oli joko pissinyt lattialle tahi kaatanut pottansa sisällön siihen ja oli käsillään levittämässä tuotettaan leveämmäksi ja ohuemmaksi. Toin ehkä kauhuni ilmi ääneen, mutta akka lohdutti minua: “Äkkiä tuohon minun mieheni maalin lykkää.” Ruma jälki jäi pysyvästi ainakin minun siellä ollessani.

Kansa köyhää, oppimatonta ja taikauskoista
Maila kertoi, että Puolangalla oli aivan erikoisen viehättävä diakonissa, sisar Eeva, johon saattoi luottaa. Oli myöskin kätilö ja terveyssisar, joka kulki paljon pyörällä pitkin pitäjää, ja hänen kanssaan minä joutuisin kulkemaan tarkastamassa koulut polkupyörän selässä. Hän kertoi myös, että kansa on köyhää, oppimatonta ja taikauskoista. Monia sairauksia tultaisiin yhä hoitamaan selvällä paskalla, ainakin paiseet. Niissäkin saattoi olla eroa, oliko lehmän vai lampaan tuo erite. Angiinaa hoidettiin kurlaamalla kurkku omalla virtsalla. Korvasäryssä pantiin korvaan mustetta, jos sattui olemaan. Palorakkulat, jolleivät olleet puhjenneet, puhkaistiin parsinneulalla, jossa oli punainen villalanka. Tuskin kaikkia näitä tietoja ehdin saada Mailalta, vaan opin ne ollessani siellä lääkärinä.
Tietysti ennen lähtöään Maila oli kehottanut minua menemään tutustumaan sairaalaan, joka oli aivan uusi sanoen, että sairaalassa on hoitaja, jota on sanottava ylihoitajaksi. Hän itse ei lähtenyt mukaani. Niinpä kävelin sairaalaan ja olin alaportaalla, kun ovi rakennuksessa avautui ja ulko-oven täytti vaalea, tukevahko hahmo sairaanhoitajan puvussa. Ennen kuin ennätin mitään sanoa, hän lausui: “Ai, noin nuori! Mutta ehkä minä saan auttaa!” Olinhan kuullut ennenkin sanottavan, että näytin ikääni nuoremmalta. Jotkut potilaat olivat kysyneet: “Otetaanko sitä lapsiakin lääkäriksi?” Tuo “ylihoitaja” oli Selma Koistinen, joka olikin sairaalan ainoa hoitaja. Muuta henkilökuntaa oli keittäjä ja siivooja sekä renki. Minun Puolangalla ollessani oli siellä Lottien kokous, jonne sairaalan keittäjä ja siivooja olisivat halunneet mennä, mutta Selmapa ei päästänyt heitä “sinne sotimaan”. Samaan aikaan olisi ollut myös asevelikokous, jonne renki olisi halunnut osallistua, mutta “Neiti kielsi”, ja siitä hän oli selvästi pahoilla mielin. Sairaala oli siis uusi ja siisti. Siinä oli joitakin potilashuoneita molemmin puolin käytävää, ehkä neljän hengen huoneita, ehkä joku pienempikin. Potilaspaikkoja oli muistaakseni 10-12. Kahvihuone, joka lie ollut myös ruokailuhuone, oli heti ovesta tullen vasemmalla.

Potilas nimeltä Matti
Kun saavuin, oli sairaalassa jokunen potilas. Oliko Maila ne ottanut vai oliko Selma ne valinnut, en tiedä. Siellä oli ainakin koko ajan muuan Matti-niminen poika, joka oli jalkeilla. En tiedä, mikä sairaus häntä vaivasi, mutta tämä poika huvitti Selmaa suuresti. “Onko Matti nukkunut hyvin?” jne. ja Matti vastasi joka kysymykseen “Oun”. Ja sekös Selmaa nauratti, mikään muu ei häntä naurattanutkaan minun kuulteni. Syksyllä, kun oli Rokuli-päivät, Matille ostettiin omena ja kysyttiin, tietääkö Matti, mikä se oli. Matti mietti ja sanoi sitten: “Oeskoon tuo kananmuna.” Siis Matti ei ollut ennen nähnyt kananmunaa! Lähistöllä oli talo, josta kuului kukon kiekaisu joskus. Otin Matin sairaalan portaille toivossa, että kukko kiekaisisi Matille. Ja odottaessamme se kiekaisikin, mutta ei niin komeasti kuin olisin toivonut.
Sairaalassa oli myös erityisosasto, mutta Selma ei halunnut hoitaa sitä potilasta, jonka jouduin sinne ottamaan. Hän oli mustilainen ja kauhean rumasti ruhjottu Venäjän puolella ja hän oli kovasti kiroileva. Hän ei kuitenkaan tahtonut viipyä sairaalassa kovin kauan. Muita potilaita ei eristysosastolla ollutkaan.

Leikkaussalissa
Leikkaussaliin tuotiin leikkauspöytä vain muutama päivä tuloni jälkeen ja satuin näkemään, kun sitä kantoi ylpeänä kuusi-kahdeksan miestä, jotka olivat sotkeentua ei vain leikkauspöydän jalkoihin vaan toistensa ja varsinkin omiin jalkoihinsa. Näky oli kamalaa katseltavaa, mutta ehyenä se leikkauspöytä tuli kuitenkin perille. Leikkaussali oli siisti, mutta valoa leikkauspöydälle ei juurikaan antanut korkealla katossa riippuva sähkölamppu. Pian tuli umpisuolileikkaus. Valoa oli saatava, mutta mistä. Joku tiesi, että lähellä asuvalla kauppias Halosella oli jalkalamppu ja senhän me sitten lainasimme joka leikkaukseen, vaikka se soti steriliteettiä vastaan. Jalkalampun koristeena lampun ympärillä oli keltainen vaate, ehkä silkkiä. Selma asisteerasi oikein hyvin ja selvisimme jokaisesta tavallisesta umpisuolileikkauksesta. Leikkauspöytä oli ja pysyi samassa korkeudessa, missä se oli tuotaessa. Sitä ei saanut ylemmäs, ei alemmas, mutta sopi minun pituudelleni hyvin. Sitä ei myöskään voinut saada käännetyksi sivuasentoihin puhumattakaan, että olisi saanut pääpuolta alemmas tahi yläpuolta toiseen asentoon, mikä olisi välttämätöntä munasarja-, kohtu- tai vatsalaukkuleikkauksissa.
Muistan kerran leikanneeni erään Elsa-nimisen, noin seitsemänvuotiaan tytön umpisuolen, ja lähdin heti sen jälkeen käymään tärkeällä asialla Helsingissä. Tällä matkallani en kertaakaan muistanut koko Elsaa enkä hänen umpisuoltaan ennen kuin sairaalaan palattuani. Elsa voikin hyvin, ja Selma selitti Elsan nukkuneen hänen vieressään samassa sängyssä. Muuten en Selmassa huomannut hellyydenosoituksia, joskin hän lausahti useamman kerran: “Nämä ihmiset täällä eivät saa kylliksi rakkautta osakseen.” Mutta ei Selma sitä rakkautta minun nähdäkseni muuten osoittanut kuin nyt hämmästyksekseni nukuttamalla Elsaa vieressään.

Vappu Väyrynen


Lisää kuvia uutisesta