Lääkärinä Puolangalla osa 2
-18.2.2005 13:14:10-

Kerran tuli luokseni nuori mies kertoen vaimonsa synnyttäneen lapsen, jota imetti, mutta nyt oli rinta tulehtunut ja hyvin arka. Kehotin tuomaan naisen lapsineen sairaalaan. Mies ei ollut kuulevinaankaan. Sanoin, että rintaa voisi hautoa jääpussilla ja ehdottomasti pitäisi tyhjentää rinta imettämisen jälkeen aivan tyhjäksi.
Kului joku päivä ja vastaanotolle saapui nuori nainen ilmoittaen: “Minä olen se tissinainen.” Katsoin rintaa ja kauhistuin. Todella tulehtunut rinta oli täynnä hampaanjälkiä! “Minkä ikäinen se lapsi on, jos nuo ovat hänen hampaansa jäljet?” “No, ei kai nyt neliviikkoisella ole vielä hampaita”, opetti minua tuo “tissinainen”. “Kuka tätä on imenyt sitten?” “Kuka milloinkin!” Ehkä talon renkikin, päättelin. Millaiset hampaatkin niillä on, reikiä täynnä ja likaiset, kauhistuin. Minun oli avattava se rintapaise ja olisin ottanut nuoren äidin sisälle sairaalaan, mutta kun vauva oli kotona, ei äiti voinut sitä jättää.

Lutikkajahtia Puolangalla
Vuonna 1933 oli Puolanka epäsiisti ja likainen kauniista luonnosta huolimatta. Joka talossa lie ollut lutikoita, russakoita ja täitä. Tietysti myös pappilassa oli lutikoita. Sen tiesin papintyttönä, että kun lapsi tuotiin ristittäväksi ja purettiin päällysvaatteista, niin niistä ryömi lutikkalaumat. Samoin niitä oli vihittävien vaatteissa. Lutikkajahti oli luonnollista ja raskasta työtä pappiloissa, lääkärien vastaanotolla ja asianajajien toimistossa. Ainakin näin oli lapsuuteni ja nuoruuteni ajalla Kajaanissa, mutta nyt vei Puolanka ylivoimaisen voiton. Niitä meni myös potilaitteni korviin, ja vastaanotolla taisikin olla eniten noita korvahuuhteluja.

Oppilastarkastuksia
Syyskuussa alkoivat koulut ja nyt oli minun velvollisuutena tarkastaa koulut ja oppilaat. Terveyssisar tunsi pitäjän ja hän oli seurani ja oppaani noilla “pyörämatkoilla”. Olikohan koulutaloa muualla kuin kirkonkylässä? Koulua pidettiin yleensä jonkun talon pirtissä. Oppilaat olivat, ainakin useimmat, likaisia ja heillä oli paitsi täitä myös lutikan puremia. Monilla oli kuulo huonontunut, kun korvakäytävässä oli joku syöpäläinen. Sain siis tehdä korvahuuhtomisia usein. Lisäksi koululaisissa oli syyhyä, joka heidän mielestään oli hävettävämpi tauti kuin lutikan purema ja he koettivatkin inttää vastaan: “Se on lutikan purema!”

“Mullistajan täytyy nousta kansan riveistä”
Terveyssisar oli miellyttävä matkaseura, joka osasi kohdella kansaa hyvin, kummastelematta minulle paljoksikaan mitään. Näimme molemmat saman kurjuuden. Diakonissaan, sisar Eevaan, olin tutustunut jo alkupäivinä ja me ystävystyimme heti. Ajan kuluessa saatoimme yhdessä vapaasti ihmetellä kansan tapoja ja uskomuksia. Hän kertoi, että synnyttäjän istukan varsi kiinnitetään vuoteen jalkopäähän, jottei istukka karkaisi suun kautta ulos. “Ovathan he nähneet teurastuksia ja synnytyksiä eläimillä. Kuinka he voivat tuollaista pötyä uskoa?” sanoin. Sisar Eeva selitti, ettei heidän uskomuksiaan voinut kukaan ulkopuolinen mullistaa, ei edes hän. “Mullistajan täytyy nousta kansan riveistä.” Sisar Eevan kanssa puhelimme paljon, mutta koskaan hän ei haukkunut tai moittinut puolankalaisia potilaitaan.

Puolangalla puukotettiin poskeen
Puukotuksia oli suhteellisen paljon ja opin, että Puolangalla ja Utajärvelläkin (sieltäkin tuli potilaita) oli tapana puukottaa poskeen korvan juureen. Voin tässä yhteydessä kertoa, että Lappeenrannassa puukotettiin rintakehään usein keuhkoihin saakka, ja iltayöllä tulivat puukkojunkkarit ryhmänä pyytämään apuani. Kiuruvedellä ei käytetty vain puukkoa vaan kirvestäkin ja puukottaja toi uhrin hoitooni rukoillen antamaan apua: “maksoi mitä maksoi”. Samaa sanontaa oli käytetty Lappeenrannassakin, mutta siellä ei maksettu mitään, vaikka olisin tehnyt tuntikaupalla työtä keskellä yötä. Kiuruvedellä maksettiin aina.

Pyhätyö sai rangaistuksen
Oli lokakuun 22. päivä, sunnuntai, ja minulla oli vieraana Kajaanista Eva-sisareni. Olin pyytänyt samalla luokseni iltapäiväkahville kirkkoherra Tanskasen rouvineen. Kahvia juodessamme tultiin minua hakemaan vesien taakse sairaskäynnille. Oli tapahtunut onnettomuus. Talon isäntä oli PYHÄPÄIVÄNÄ mennyt korjaamaan kaivoa ja oli pudonnut nuora haarain välissä kaivon pohjalle, ja pyhäinen työ oli saanut rangaistuksen. Nuora oli repinyt ainakin peräsuolta pitkästi. Minun pitäisi lähteä nyt miestä hoivaamaan. Pakkasin mukaani puukkoa, saksia, erilaisia pinsettejä ja puristimia, katgut- ja silkkilankaa ja tietysti neuloja. Etsin sidetarpeita. Mitä lienen saanutkin mukaani. Olin hetkessä valmis. Piti pukeutua lämpimästi, sillä oli jo syyskylmät, ja yö tulossa.

“Koskia myöten ylös”
Kävelimme järven rantaan, hakijani ja minä. Ihmettelin hieman nähdessäni, kuinka paljon miehiä oli venheessä. Miehet selittivät, että meidän olisi mentävä koskia myöten ylös, jolloin minun pitäisi kulkea rantaa pitkin miesten vetäessä venettä koskia ylös. Joku miehistä oli oppaanani rannalla, jossa kompuroitiin kallioista epätasaista tietöntä tietä. Öljylamppu valaisi olematonta polkua. Välillä oli suvantopaikkoja ja sain istua veneessä ja kuulla mm. “historiaa”: “Se Ruusentaali, joka ampui sen Poprikohvin.” Toinen koetti korjata: “Eikös se ollut se Ruusentaali, joka ampui sen Oskari Saumannin.” (Tohtori Rosendahl oli isäni hyvä ystävä ja hänen opettajansa Oulussa. Tri Rosendahl yöpyi meillä käydessään pitämässä poliittisia esitelmiään ja isäni oli omaksunut hänen poliittiset näkemyksensä. Hänet karkotettiin myöhemmin Ruotsiin valtiollisista syistä.)

Perillä
Tulimme perille tavalliseen pirttitupaan, jossa isäntä makasi sivustavedettävän vuoteen päällä. Pyysin nostamaan hänet pirtin pöydälle, joka oli keskellä lattiaa ja öljylampun alla. Itselleni sain tuolin pöydän päätyyn, jota kohti nyt oli haavoittunut takapuoli. Todella kamala jälki! Nyt minun oli kuitenkin pyydettävä jotakuta miehistä ottamaan se öljylamppu hyvin lähelle. Peräsuoli oli pitkälti halki. Naru oli poistettu “haarain” välistä, mutta näky oli kamala. Kyllä siinä oli virtsanjohdintakin vioittunut. Koetin puhdistaa ja selvittää miehen anatomiaa ja aloin ommella retaleita kiinni. Työ oli raskasta, mutta silti kanssani keskusteltiin. Kysyttiin, montako koulua olin käynyt. Vaikka luettelin kansakoulun, yhteiskoulun ja yliopiston lisäksi rippikoulun ja pyhäkoulunkin, en piisannut Janne-vainaalle, joka oli käynyt monet kirjeopistot. Janne-vainaa oli miltei tärkeämpi henkilö kuin potilas.

Janne-vainaan kamarissa
Aloin jo miettiä, mitenkähän minä täältä pääsisin pois. Oli pilkkopimeää ja pirtin ilma jo tympeä. En ehkä ehtinyt tuoda ajatustani julki, kun minulle sanottiin, että saisin yöpyä uudessa tuvassa, mikä oli aivan vanhan tuvan vierellä. Niinpä minut johdatettiin uuteen tupaan. Se olikin todella uusi, pirtin pöytä ja penkit aivan höyläyksen jäljeltä käyttämättömät ja lattia siisti.
Minut vietiin Janne-vainaan kamariin, jossa tämä oli kuollut keuhkotautiin keväällä. Siellä oli myös Janne-vainaan kirjasto: todella ohuita kirjeopiston vihkosia, noin 30, mutta ei yhtään vihkoa, johon Janne olisi vastannut. Minun olisi kai pitänyt nukkua hänen sängyssään, jossa oli olkipatja, hamppuinen metrin mittainen aluslakana ja samanlainen harmahtava lakananriekale päällyspeitteeksi. Eipä tehnyt mieli mennä sänkyyn.
Niinpä menin siistiin pirttiin, joka oli kylmä, sillä sitä ei ollut koko syksynä lämmitetty. En riisunut päällysvaatteitani, painoin vain päähineen pöytää vasten, nojasin siihen pääni ja yritin nukkua. Näin täytin 30 vuottani siinä pirtin pöydän ääressä paljon kokeneena ja viisastuneena, mutta ylen surullisena.

Seuraavana aamuna
Aamulla noin kello viisi päättelin talonväen heränneen ja menin vanhaan tupaan, joka oli täynnä kansaa. Ensimmäisenä menin katsomaan potilaani haarain väliä ja työni tuloksia. Kauheata! Hirveätä! Siellä oli ompeleitten päällä kostea, likaisin luuturiepu, jonka olin eläissäni nähnyt. “Potilaalla oli niin kovat tuskat, että niitä piti helpottaa kylmällä kääreellä”, selitettiin minulle. Suutuin aivan silmittömästi, otin rievun käsiini ja paiskasin sen koko voimallani lattiaan sanoen: “Nyt äkkiä potilas lähtökuntoon! Vien hänet sairaalaan.” Kumma kyllä minua toteltiin ja mies kannettiin venheeseen, sen pohjalle makaamaan. Minä istuin vierellä. Ja nyt oli minulla taas elämäni kokemus. Jos matka illalla ylös koskia oli kestänyt pari tuntia, mentiin nyt kosket alas sellaisella vauhdilla, etten oikein tajunnutkaan, kun olimme jo sairaalan rannassa.

“Täällä on liian siistiä minulle”
Selma laittoi leikkauspöydän kuntoon ja minä puhdistin haavan ja ompelin uudelleen revenneet kudokset. Mies oli suhteellisen tyytyväinen, sai tietysti kipulääkkeitäkin, mutta jo kolmen-neljän päivän kuluttua hän vaati päästä kotiin. “Täällä on liian siistiä minulle ja ruokakin erilaista.” Mikään ei estänyt häntä lähtemästä, kun hakijamiehet tulivat. Varoitin, ettei mies saa kulkea kivikkoisia, kyhmyisiä rantoja, vaan hänet piti vetää kosket ylös venheessä maaten. En enää koskaan kuullut tuosta miehestä, vaikka eräs hakijamiehistä oli luvannut lähettää minulle varmasti pätevän keuhkotautireseptin, joka ei ollut ehtinyt Jannelle. Nyt tuo kallisarvoinen resepti oli Etelä-Suomessa, mutta heti kun se sieltä palaa takaisin, minä saisin sen. En ole kuitenkaan sitä saanut.

Vappu Väyrynen