Lääkärinä Puolangalla osa3
-22.2.2005 15:30:19-

Mutta en minäkään suinkaan ollut virheetön tuolla Puolangalla. Majatalon emännän maha oli hyvin kipeä ja minut pyydettiin sinne. Potilas oli hyvin lihava ja sisar Eeva sanoikin, että hän luuli paikkakunnalle tullessaan, että tuo emäntä oli raskaana ja kysyikin, milloin vauvan pitäisi syntyä. Tutkin nyt emännän, jonka vatsan alaosan oikea puoli aristi tyypillisesti umpisuolesta. Niinpä Selma valmisti leikkaussalin kuntoon ja minä avasin vatsan umpisuolen kohdalta todeten, että kysymyksessä olikin munasarjakasvain, joka oli kiertynyt. Sain kiertymän jollakin tavalla korjatuksi, mutta mahdotontahan minun oli poistaa kasvainta, kun ei pöytä kääntynyt, ei saatu suolia edestä pois. Mitä tehdä?
Päätin ommella mahan kiinni, soittaa Kajaanin Yleisen Sairaalan ylilääkärille ja pyytää häntä auttamaan. Olin jo tilannut lava-auton ja pyytänyt sisar Eevaa potilaan seuraksi. Potilas oli vielä narkoosissa, kun hänet nostettiin autoon sänkyineen. Hän oli herännyt matkalla ja kysynyt: “Ollaanko matkalla?” Luuliko hän, että näin mennään taivaaseen? Joka tapauksessa hän toipui Kajaanin sairaalassa tri Lehtisen hoidossa.
Jouduin hieman myöhemmin käymään Kajaanissa, ainoan kerran, ja täydessä autossa, Huuskon omatekoisessa “bussissa” kanssamatkustajani aloittivat vilkkaan keskustelun lääkäristä, joka osaa kuulemma leikatakin, mutta nyt se oli lähettänyt majatalon emännän Kajaanin sairaalaan “maha auki, suolet paljaana”.
Auto piti kahvitauon Kiehimässä (Paltamo) ja Huusko oli selostanut kansalle, että lääkäri istui autossa hänen vieressään ja oli epähienoa enää haukkua lääkäriä. Niinpä loppumatka istuttiin ääneti, mutta minua tuijotettiin takaa ja sivuilta. Lieneekö astinlaudoillakin ollut seisten matkustajia kuten tavallisestikin.

Apteekkarin poika
Apteekkarilla oli yksi ainoa lapsi, kuusivuotias vilkas poika, ei ehkä parhaiten kasvatettu. Hän tunsi minut ja minä hänet. Selma oli puhutellut poikaa: “Kuinka vanha sinä olet?” “Haista paska”, vastasi poika. Siis poika oli tuhma Selman mielestä. Kerran poika söi syksyllä raakoja viinimarjoja ja minä puhuttelin häntä sanoen marjojen olevan viikon päästä makeampia. Ehkä hän haistatti minuakin, mutta en varmasti kiinnittänyt siihen huomiota. Nyt hän sairastui ja kysymyksessä oli varma umpisuolentulehdus. Pyysin Selmaa kunnostamaan leikkaussalin poikaa varten. “Minä en ota sitä poikaa hoitooni, hän on tuhma.” En ollut uskoa korviani. Rukoilin häntä.
Sattui vielä olemaan niin, että sinä päivänä minun piti olla minuutilleen asevelvollisten tarkastuksessa lääk.eversti Väisäsen kanssa. Hän tuli jostakin Viipurista päin. Olisin kuitenkin hyvin ehtinyt kaksikin umpisuolta leikata ennen määräaikaa, mutta Selma ei ryhtynyt toimeen. Minun oli sanottava apteekkarille, että poika olisi toimitettava Kajaanin sairaalaan äkkiä taksilla, sillä Huuskon auto ei ollut kulkuvuorossa.

Ongelmia nimenhuudossa
Menin siis asevelvollisuustarkastukseen. Lääk.eversti oli aluksi aivan asiallinen, mutta heti alkuun oli nimenhuudossa ongelmia. Eversti selitti huutavansa kunkin nimen ja mies astuisi silloin esiin. Siis: “Antti Antinpoika Ahonen.” Kukaan ei astunut esiin. Uusi selitys. Ei taaskaan. “No, otetaan seuraava, Juho Kustinpoika Aronen.” Ei kukaan astunut esiin. Kuinkahan monta kertaa yritettiin. Lopulta yksi astui esiin, mutta ei suinkaan se, jonka nimeä oli huudettu. Ja jollakin huudolla astui sitten esiin kolme Väyrystä ja kaksi Väisästä eikä ainakaan heidän sukunimiään oltu huudettu. Silloin jo eversti ja minä nauroimme: “On me sukuun jouduttu!” Loppujen lopuksi kuitenkin saatiin miehet jotenkin järjestykseen, ehkä joku selitti toisille asian niin, että nämä käsittivät sen, mitä me emme olleet osanneet selittää. Tilaisuus kesti kauan ennen kuin sitten lättäjalat ym. oli erotettu joukosta.

Selman kielto
Olin väsynytkin, mutta menin suoraan apteekkarin asunnolle tiedustellakseni, miten matka Kajaaniin oli mennyt. “Pojalle nousi kuume, ja eihän kuumeista voi leikata”, kuulin kauhukseni tervetuliaissanat. Rukoilin nyt vielä Selmaa, mutta tämän kielto oli julma: “Ei.” Niinpä poika lähetettiin taksilla Kajaaniin, mutta matkalla umpisuoli oli puhjennut. Poika oli leikattu ja dreneerattu, ja hän oli ollut mitä viehättävin ja kiltein pikkupotilas, mutta hän kuoli. Olin hänen hautajaisissaan ja muistan, miten musta pukuni vapisi.

“Suolisolmu-mies”
Kerran tuli potilaaksi selvä suolisolmu-mies, joka oli oikein tuskainen. Olisi ollut mahdotonta häntä leikata Puolangalla tuolla leikkauspöydällä suoli-instrumenttien puuttuessa, ja ns. isoa liinaakin olisi tarvittu. Rukoilin nyt kunnanherroilta taksia ja nopeasti. “Ei, onhan sairaalassa leikkauspöytä.” Soitin toiselle, kolmannellekin herralle ja selitin, miten suuri hengenhätä nyt oli kysymyksessä. Turhaa. “Meneehän Oulun bussi kello kuusi aamulla.” Tiesin, että se olisi liian myöhäistä, mutta sittenkin pyysin Selmaa lähettämään miehen aamulla Ouluun. Jotenkin kai nukuinkin, joskin harmitti ja itketti.
Menin aamulla kello yhdeksän sairaalaan ja Selma otti minut hymyillen vastaan: “Me leikkaamme sen. Sehän on umpisuolentulehdus.” Nyt olin raivooni ratketa. En itkenyt ääneen, mutta sisäinen raivo oli kamala.
Leikkaussali oli valmiina ja sisar Eeva tulisi nukuttamaan. Miksi todella ryhdyin hullun hommaan? Hain omia instrumenttejani vaikka tiesin, etteiväthän nekään auttaisi. Avasin vatsan, heti näimme mustat suolet ja niin solmussa, etten noita hauraita elimiä saanut edes solmusta irrotetuksi, kun mies jo kuoli. En ehkä tuntenut Selmaa, mutta häneltä ei tullut edes anteeksipyytävää katsetta. Sisar Eeva oli tietysti kauhuissaan, mutta me emme sanaakaan vaihtanut, katsetta kylläkin.
Olin pakahtua raivosta. Jollekin piti purkaa sydäntäni, mutta kenelle. Sattui niin, että postirouva Kosonen, Ilmari Kiannon sisar, pyysi minut luokseen, kun hänen vieraakseen oli Kajaanista tullut perhetuttavamme, rouva Gutzen, joka kuulemma halusi nähdä, oliko Vappu yhtä kaunis, kuin oli ollut lapsena! Näin tutustuin rouva Kososeen ja hänellehän sitten sain purkaa sydäntäni luottamuksellisesti.

“Herraa näyttelevä “ rahatoimenhoitaja
Sairaalan raha-asioita hoiti sama mies, joka oli kunnan rahatoimenhoitaja. Hän oli asiallinen, pidin hänestä. Hän oli likinäköinen ja ehdotin hänelle silmälaseja, mutta hän sanoi, että täällä jo muutenkin sanotaan hänen näyttelevän herraa. Jos hän hankkisi silmälasit, saisi hän lisää pilkkaa osakseen.

Koivukuja
Sitten Selma alkoi suunnitella koivukujaa sairaalasta rantaan. Hän sanoi, että koivuntaimia saa Puolangalla ottaa mistä vaan. Rahastonhoitajakin kuuli tuon ja hieman pudisti päätään: “Ei nyt sentään mistä vaan.” Selma keksi, että jokainen henkilökunnasta istuttaa oman koivun ja panee juurelle pussiin oman nimensä. Minä en ajatellutkaan suostua, mutta ehkä se koivukuja istutettiin. Renkikin nöyrästi oli mukana, joskin hän minulle sanoi pilkkasanat koko koivukujasta.

Järvien jäätyminen oli elämys
Tuli ankara pakkanen joulukuussa ja järvet jäätyivät. Se oli minulle jotenkin elämys. Olin asunut koskisten jokien äärellä eivätkä ne jäätyneet. Nyt oli tuo jäätymisen pauke jotain uutta ja jännittävää!
Tuli poislähdön hetki. Aamu se oli, jolloin siinä Huuskon autossa tuli uusi sijainen ja minun piti matkustaa samalla autolla kokonaan pois. Oli 40 asteen pakkanen ja seuraajani lääket.lis.Franzs Kotkasta tuli knalli päässä ja korvat jäässä. Minä olin saanut kunnanlääkärin viran Tuupovaarasta, jonne siis matkasin.

55 vuotta myöhemmin
Tähän loppuu muistelmani Puolangalta vuonna 1933, mutta seuraavan kerran vierailin siellä vuonna 1988, jolloin Väyrysten Sukuseura perustettiin. Kesähuvilamme on Koutaniemellä, jossa asuu monia Väyrys-suvun jälkeläisiä, ei kuitenkaan isälleni, rovasti Väyryselle, kovin läheistä sukua. Olemme ystävystyneet monien kanssa, varsinkin Karkearannan Väyrysten. Nyt he olivat innolla lähtemässä perustamaan Väyrysten sukua ja tarjosivat meille autokyytiä, ja samalla he saivat minusta ja Leea-sisarestani ikään kuin turvaa. Olin tietysti käynyt kirkossa vuonna 1933, mutta nyt meille selostettiin kirkon alttaritaulua vai olivatko ne seinämaalauksia. Selostus oli erinomainen ja se tehosi minuun.
Seurasin yleisöä: siistiä, hyvinkin siistiä kansaa. Ja mikä ihmeellisintä: tunsin oman sukuni, sisarusteni näköisiä ihmisiä. Eräs komea, pitkä mies herrasmiehen vaatteissa muistutti selvästi Vapaussodassa kaatunutta veljeäni, enkä voinut olla seuraamatta hänen käytöstään ja liikkumistaan. Hän oli Puolangan ulkopuolelta, mutta alkuasukkaissakin huomasi aina jonkin piirteen muistuttavan jotakuta sisaruksistani. Kaikki olivat siististi puettuja. En ollut ennen kokenut sellaista siisteyttä ja sellaisia siistejä ruokailijoita kuin isossa ruokasalissa, jossa pitkän ruokapöydän valkea pöytäliina oli tahraton ruokailun jälkeen, vaikka meitä oli varmaan yli sata osanottajaa ja ruokailijaa. Olin ihmeissäni ja ylpeä suvustani. Millainen muutos ja kehitys olikin voinut tapahtua 55 vuoden aikana parempaan päin! Puolanka oli pessyt kasvonsa! Ehkäpä taikauskoisuuskin oli hävinnyt!

Vappu Väyrynen