Kanniaisen taksi on palvellut jo viisikymmentä vuotta
-15.4.2005 11:59:55-

Ilmestynyt Puolanka-lehdessä kaksiosaisena sarjana 12.7. ja 19.7.2000.

Veikko Kanniaisen aloitti taksiautoilun juhannuksena 1950, joten nyt Kanniaisen taksiautoilulle on tullut ikää kunnioitettavat 50 vuotta. Veikko jäi eläkkeelle 26 autoiluvuoden jälkeen, ja nyt taksia ajavat Veikon pojat Pekka ja Paavo. Kaiken kaikkiaan Veikolla on hyvin mielusia muistoja uransa ajalta. Veikko, Pekka ja Paavo haluavat kiittää ystäviään, työtovereitaan ja asiakkaitaan sekä toivottaa hyvää kesää heille kaikille.

Veikko Kanniainen syntyi Vattuperän Aholla kesäkuun kuudentena päivänä 1927. Kätilönä oli toiminut Saaren Reeta, jolle Veikko oli myöhemmin taksimiehenä ollessaan tarjonnut ilmaisen kyydin. Reeta oli ensin vastustellut, mutta todennut sitten: “Eipä mennyt sentään yön valvokki hukkaan, kun sai näin hyvän kyydin!”
Kanniaisen perhe muutti Somerolle Repoharju-nimiseen mökkiin, joka Veikon muistikuvien mukaan oli hankalien yhteyksien takana, vetelien soiden ympäröimänä.
Kansakouluiässä ja jo aiemminkin Veikko asui ukkinsa luona Joukokylän Korkeassa, josta hän lähti maailmalle keväällä 1945.
Sota-ajan aikana rikottuja siltoja rakennettiin uudestaan, ja Veikko pääsi Kiehtäjän sillalle töihin. Hän ajoi myös hevosmiehenä Paasikosken ja Neulikon välistä tietä sotasaalishevosilla, joita oli kahdeksantoista. Tiepiirin töissä Veikko oli vuoteen 1948, jolloin tiepiiri lakkautettiin Puolangalta ja Veikko jäi ilman työtä.
Veikko päätti lähteä Kajaaniin kysymään, pääsisikö hän johonkin liikkeeseen käypäspojaksi. Ensimmäistä kertaa hän oli silloin linja-auton kyydissä. Kajaaniin mentiin seka-autolla. Siinä oli kahdeksan hengen hytti ja puukoppi, jossa oli istuimia. Kyydissä oli väkeä tungokseen asti.
Antti Sirviö -niminen mies oli ajanut seka-autoa, ja hän oli maininnut, että autoon pitäisi hommata rahastaja.
- Minun sydämeni rupesi pampattamaan, että tästäkö minulle nyt löytyisi työpaikka. Jättäydyin viimeiseksi joukosta ja kysyin Antilta, mahtaisinko päästä rahastajaksi, Veikko muistelee.
Sirviö oli opastanut Veikon johtajan puheille, ja niin töitä löytyi. Alkuun palkka ei ollut kovin iso, mutta Veikko sai käydä samalla autokoulun. Ajan mittaan palkkakin nousi.

Armeijaan ja autoilemaan
Veikko lähti sotaväkeen Helsinkiin huoltokoulu kolmeen. Siellä hän kävi ylimääräisen moottoripyöräkurssin ja ajoi pääesikunnan kuriiripostia. Armeijasta Veikko palasi Puolangalle tammikuun 18. päivänä 1950. Kajaanin asemalla oli ollut oikein kylmä tuuli, ja Veikko muistaa toivoneensa, että olisi saanut olla edes kevääseen asti sotaväessä, sillä korjaamon lattia oli kylmä. Veikko nimittäin arvasi joutuvansa korjaamolle töihin, koska rahastajaa ei enää erikseen linja-autoissa ollut.
Veikko kuuli, kuinka ihmiset harmittelivat sitä, että ei saa pirssiä. Silloin häneen iski “kuume”. Ollessaan Pikkulassa Esko Moilasen häissä Veikko oli kysynyt nimismiehen sihteeriltä, Kerttu Koivumaalta, saisiko hän liikennelupaa. Koivumaa oli ohjannut Veikon vallesmannin konttoriin Valkolaan, ja kahden viikon kuluessa Veikko sai liikenneluvan.

Mistä auto?
Seuraavana ongelmana oli, että siihen aikaan ei ollut rahaa eikä paljon autojakaan myynnissä. Veikko oli marssinut Säästöpankkiin, jonka johtaja oli myöntänyt 1500 markan lainan sillä ehdolla, että viisi takuumiestä vastaavasti tallettaisivat saman summan pankkiin. Luottamusta oli kertynyt paikallisiin kauppiaisiiin, kun Veikko oli toimitellut heidän asioitaan, joten he takasivat lainan.
Sitten piti saada auto. Pudasjärven puolella joku oli kaupitellut vuoden -39 Fordia. Veikko nousi postiautoon ja käveli Kinnuseen katsomaan autoa.
- Se oli silloin jo kaksitoista vuotta vanha, ja siihen oli ajan hammas tehnyt kuvioitaan, Veikko muistaa. - Se seisoi keväisessä savikkopihassa eikä lähtenyt käyntiin, mutta hevonen oli opetettu vetämään sitä ja nykäisi sen valtatielle.
Veikko oli mennyt äitinsä luokse yöksi. Sama auto oli ollut edellisenäkin kesänä samassa pihassa Ahti Kaikkosen ja Edvin Moilasen omistamana. - Aamulla äiti huomasi auton pihassa ja alkoi pauhata, että tuotako hänen pitää katsoa tämäkin kesä. Äidin nuhtelu oli paikallaan, mutta kun kuume oli, niin se ei estänyt, Veikko sanoo.

Ensimmäiset vastoinkäymiset
Kaupat tehtiin. Veikko maksoi autosta 740 markkaa, joten toinen puoli lainasta jäi vielä korjaustöitä varten. Ensimmäinen taival alkoi maanantaiaamuna, kun Veikko veivasi auton käyntiin ja lähti kohti Kajaania.
Ensimmäinen vastoinkäyminen yllätti Paltamon tällä puolen, Lammassillan kohdalla. Rengas puhkesi, eikä autossa ollut vararengasta, vaan ainoastaan joitakin kymmeniä kertoja paikattu sisärengas. Rengasraudat ja rasittunut tunkki kuitenkin löytyi, joten Veikko sai renkaan ladattua paikalleen ja pääsi jatkamaan matkaansa.
Karjalanvaaralla jäähdytin kiehui. Veikko juoksutti siihen sankolla vettä, ja lähtiessä Alanteen isännän kermapääläri jäi auton alle. Veikko maksoi siitä kuusi markkaa ja lähti jatkamaan taivaltaan.
Kontiomäellä jyrkässä mäessä auton konepelti pomppasi pystyyn ja tuulilasiin tuli säröjä. Veikko sai konepellin kuriin ja jatkoi matkaa, mutta Kuluntalahdessa paloi puola ja Veikon matkanteko loppui siihen.
Veikko jäi odottelemaan tienviereen Antti Sirviön ajamaa linja-autoa. Sirviö ottikin Veikon auton “sinkin nokkaan” ja matkaa jatkettiin. Lehtomäessä, Seppälän maatalouskoulun tällä puolen sinkkiin pääsi löysiä ja sinkki sipaisi jarruletkut poikki. Kun Sirviö pysähtyi ottamaan matkustajia, Veikon auto törmäsi linja-auton kantaan.
Ensimmäinen remontti maksoi 2864 markkaa ja sitä tehtiin ylitöinä, jotta auto saataisiin kuntoon juhannukseksi.

Ongelmia katsastuksen kanssa
Tauno Salmi toimi katsastusmiehenä, ja Veikko sai sovittua hänen kanssaan, että auto voitaisiin katsastaa juhannusaattona aamupäivällä. Auton bensamittari ei toiminut, joten postitoimiston kohdalla loppui bensa.
- Katsastusmies oli arvonsa tunteva herra ja totesi: “Kaikilla paskoilla sitä lähdetäänkin!” Hän lähti kävelemään, mutta vähän matkan päässä mies pysähtyi, käski hakea bensaa ja tulla uudestaan, Veikko muistelee. Hän oli juossut Essolle hakemaan bensaa kastelukannulla ja palannut katsastusmiehen luo. Mies ei kuitenkaan ollut enää ajeluttanut häntä, vaan antoi paperit ja toivotti onnea matkaan. Veikko oli tullut Puolangalle, ja silloin hänestä oli tuntunut, että autoilun pää oli avattu.

Horjakka ajettava
Auton iskunvaimentajat olivat ajan mittaan tipahtaneet pois, mutta katsastusmies ei ollut kysynytkään, onko niitä. Autossa oli poikittaislehtijousitus ja jäähdytin puhalsi välillä tyhjää. Veikko muistaa, että auto oli hyvin horjakka ajettava.
- Silloin juohtui joskus mieleen, että autoa saattoi verrata lauluun: “Minä muistan sun kuuman poves ja keinuvan vartalos”, Veikko nauraa.
Autossa ei myöskään ollut lämmityslaitetta, joten Veikko muistaa ajaneensa talvella Kajaaniinkin molemmat etuikkunat auki, jotta olisi nähnyt ympärilleen. Auto oli Veikolla vajaan vuoden ja sitten hän myi sen Maaningalle.
Siihen aikaan takseissa ei ollut taksamittaria. Bensalitra maksoi 21 penniä ja kilometriraha oli samansuuruinen. Kuljettajalle ei maksettu yö- tai sunnuntailisiä eikä lähtömaksuja.

Autot vaihtuivat
Seuraavan autonsa Veikko osti Utajärveltä. Se oli vuoden 1939 Chevrolet eli letukka. Puokion Jokikunnan kaupan hoitaja Uki Kaartinen opetteli ajamaan opetusluvalla ja halusi ostaa auton Veikolta. Autonosto näkyi vajauksena kaupan kassassa.
Veikko osti ensimmäisen uuden autonsa, Ford Vedetten, jonka hinta oli nykyrahassa 9400 markkaa.
- Siinä oli yksi hankaluus: takaovet aukesivat eteenpäin, ja humalaiset saattoivat avata ovet vauhdissakin, Veikko naurahtaa. Lokasuojat menivät vinoon ja saranat vääntyivät.
Kesällä 1952 Veikko vaihtoi Vedeten Ford Customlineen, jossa oli radio ja muut mukavuudet sekä paljon tilaa. Fordin Veikko vaihtoi Matti Piipposen Patamäelle rakentamaan taloon syksyllä 1953, kun Paavo syntyi.

Lisää Veikko Kanniaisen uran vaiheista voitte lukea sarjan toisesta osasta.

Maija Saviniemi