Hutvonsuon heinäpäivä sai hirvittävän lopun
-4.5.2005 09:54:00-

Ilmestynyt Puolanka-lehdessä 15.9.1999.

Suomen Suoseuran ja Maaseudun sivistysliiton järjestämään Suotarina-kirjoituskilpailuun tuli lähes tuhat kirjoitusta. Niistä on keväällä koostettu ‘Suon syvä syli’ -kirja. Oheinen tarina osallistui kilpailuun.

Heinäkuisena poutapäivänä Hutvonsuo lainehtii kuin valkeassa vaahdossa. Suon peittää kauttaaltaan niittyvilla, jonka valkeat kukinnot kumartuvat samaan tahtiin helletuulen puhaltaessa aavaa suomaisemaa pitkin.
Noin 250 vuotta sitten oli samanlainen poutapäivä. Aurinko paistoi täydeltä terältään, ja vain muutama poutapilvi purjehti kirkkaansinisellä taivaalla. Sää oli juuri sopiva heinätöiden aloittamiseen.
Isäntä Johan oli kunnostanut viikatteensa edellisenä päivänä. Hän tarkasteli viikatteen terää, joka kiilsi silmiä häikäisten vasten aurinkoa katsottaessa. Terä oli herkässä kunnossa. Samoin isäntäkin. Ajatuksissaan hän oli jo niittänyt ainakin yhden suovanalan suoheinää.
Emäntä Anna tiesi miehensä aikeet. Hyvissä ajoin hän oli ehättänyt aamupuuron keittoon, jotta miesväki pääsisi lähtemään niitylle.
Johanin mukaan niitylle lähtivät hänen kaksitoistavuotias Iisakki-poikansa ja viisitoista vuotta talossa renkinä palvellut Matti. Matti oli jäänyt orvoksi suurten sortovuosien aikana vihovenäläisten surmattua hänen vanhempansa ja sisarensa. Vain kymmenvuotias Matti pelastui piiloutumalla kotitalonsa takana olleeseen suomonttuun. Hän oli hautautunut turvevelliin niin hyvin, että montun reunalla käynyt murhamies ei ollut havainnut Mattia. Vainolaisten vierailu jätti Matin mieleen mustan aukon, jonka vuoksi häntä pidettiin vähämielisenä. Hän saattoi kertoa näkevänsä vainolaisten piirittävän Hutvon taloa, kuten sinäkin heinäkuisena aamuna. Mutta ei hänen puheitaan uskottu.
Miesten lähdettyä noin parin kilometrin päähän Hutvonsuon taakse emäntä Anna teki rivakasti aamutoimensa; lypsi lehmän sekä syötti kevätvasikan ja päästi ne menemään lähiseudun metsään vapaalle laitumelle. Tallin takana aitauksessa olleelle hevoselle Anna kantoi juomavettä juomakynän täyteen.
Kotiin jääneiden lasten herättyä Anna ruokki ja puki heidät ja neuvoi itse kullekin omat päiväaskareensa. Seitsenvuotiaan Liisan piti katsoa kaksivuotiaan Arvin perään, sillä äiti Anna aikoi mennä Hutvonsuon hetteelle pyykille. Viisivuotiaan Heikin tehtävänä oli taitella lehtikerppuja pihapeltojen ympäriltä karjan talviherkuiksi.
Aurinko oli kivunnut korkeimmalle kohdalleen, kun metsänreunasta polkua pitkin lähti kolme miestä tulemaan kohti Hutvoa. Heikki havaitsi tulijat ensimmäisenä, muttei osannut aavistaa mitään vaaraa. Nähtyään Heikin miehet menivät kyselemään, missä isä ja äiti ovat. Heikki kertoi isän menneen kaukaniitylle ja äidin pyykkipaikalle. Kotona ei ollut muita kuin Liisa pikku-Arvin kanssa.
Hutvon viattomien lasten kohtalona oli joutua ryöväreiden raa’alla tavalla surmaamiksi. Miehet sytyttivät talon tuleen ja raiskasivat hetteellä pyykillä olleen Anna-vaimon ja lopuksi hukuttivat hänet hetteeseen. Turhaan Anna rukoili heiltä armoa. Surmatyöt tehtyään miehet ottivat tallin takana aitauksessa olleen hevosen mukaansa ja lähtivät sillä jatkamaan matkaansa. Hevonen korskui ja hirnui mennessään. Sen valkea liinaharja hulmahti viimeisen kerran hevosen hypätessä pihaveräjän ylitse.
Hutvonsuon takana suoniityllä ahkeroinut Johan-isäntä ei aavistanut mitään kauhunpäivästä ennen kuin Iisakki havaitsi kotimökin seudulta kohoavan savupatsaan. Savua nousi niin paljon, että se sai miehet lopettamaan heinätyöt ja kiirehtimään kotiin. Kotipellolle näkyneet tulenlieskat löivät jo ikkunoista ulos. Johan juoksi sydän jyskyttäen kohti hiljaista kotitienootaan. Pihaan tullessaan hän näki pienen Arvin seivästettynä piha-aitaan, Liisan makaavan verilammikossa naurismaan luona ja Heikin puukko rinnassaan porraspäässä. Johanin silmät kastuivat ja järki sumeni. Hänen suustaan pääsi kauhunhuuto, joka kaikuna kiersi suonreunoja pitkin.
Etsittyään turhaan Anna-vaimoaan kotipihalta ja navetasta Johan juoksi hetteelle. Hän näki siellä höyryävän pyykkipadan ja kesken jääneen työn. Hetteen pohjasta katsoivat Annan aukijääneet silmät. Kauhusta vapiseva Johan sai urkittua vaimonsa sieltä ylös, mutta tämäkin elämä oli päättynyt.
Vainolaisten vierailu järkytti eloon jääneitä Johania, Iisakkia ja Mattia siinä määrin, etteivät he jääneet seudulle asumaan. Hutvonsuon laidassa ollut asuinpaikka autioitui.
Heinäkuun auringon porottaessa valkeassa vaahdossa kylpevään suovillamereen ilma väreilee erikoisen voimakkaasti. Jotkut näkevät siinä pienten valkoisten enkelten karkeloivan. Hetteen reunalla on nähty valkeisiin vaatteisiin pukeutuneen naisen kantavan pientä lasta sylissään.
Syyskesällä sumun laskeutuessa Hutvonsuon ylle siellä saattaa kuulla hevosen korskuntaa, lasten itkua ja valitusta sekä kaikuna kiertävää kauhunhuutoa. Se saa kovasydämisenkin kulkijan riisumaan lakin päästään ja viettämään hiljaisen hetken. Perimätietona kulkeva Hutvon tarina herättää vieläkin kauhua seudulla liikkuvissa metsä- ja marjamiehissä. Herkkäluontoiset kiertävät mielellään suon kaukaa.

Rauni Räisänen