Kirkko tiedon välittäjänä -Perinne vuosisatojen takaa
-15.6.2005 13:07:00-

Ilmestynyt Puolanka-lehdessä 4.4.2002.

Kirkko vastasi pitkään paikallisesta tiedonkulusta. Kun nykyään kirkolliset kuulutukset rajoittuvat lähinnä syntyneiden, kuolleiden tai avioliittoon vihittyjen luettelemiseen, niin entisaikaan kirkkoon ja kirkonmäelle mentiin kuulemaan Jumalan sanan lisäksi myös pitäjäläisiä koskevia uutisia ja ilmoituksia tulevista tapahtumista.
Suullinen tiedonkulku oli entisaikaan lähes ainoa tiedon leviämisväylä maaseudulla. Sanomalehtiä oli 1800-luvulla vielä vähän ja niitä tilasivat syrjäseuduille yleensä vain ”silmäätekevät”, harvemmin talonpoikaisväestö.
1800-luvun lopulla kirkossa luetut kuulutukset olivat ylivoimaisesti tärkein uutislähde. Kuulutuksia myös suuresti arvostettiin ja niitä pidettiin varmoina ja luotettavina asian ilmaisutapoina. Tuttu sananparsi - ”ei sitä ole vielä kirkossa kuulutettu” - kuvastaa juuri tuota kuulutusten arvoa. Tiedottaminen oli myös tehokasta - kansa oli helposti tavoitettavissa säännöllisen kirkossakäyntiperinteen ansiosta. Ja niille jotka eivät kirkkoon päässeet, uutiset tuotiin kotiintuliaisina.
Kirkonkuulutuksia on luonnehdittu ensimmäiseksi joukkotiedotusvälineeksi, joka sai alkunsa jo 1500-luvulla. Vuoden 1571 kirkkojärjestyksen mukaan kuulutettavat asiat tuli lukea saarnan päätyttyä. Kuulutusten määrä kasvoi jo 1600-luvulla niin suureksi, että ne alkoivat paikoin häiritä jo itse jumalanpalveluksen pitämistä. Vuonna 1686 kirkkolaki määräsi, että kaikki hallituksen tiedonannot oli luettava kaikissa valtakunnan kirkoissa. Lisäksi oli runsaasti lääninhallituksen ja paikallisviranomaisten tekemiä ja julkiluettamia ilmoituksia. Niinpä jouduttiin välillä käytäntöön, jossa vähemmän tärkeät asiat luettiin kirkonovelta tai pitäjäntuvassa ja vain tärkeimmät asiat saarnatuolista. Maallisten kuulutusten lukeminen kirkossa lopetettiin vasta vuonna 1925.
Kirkonkuulutusten avulla asioistaan tiedottivat seurakunnan lisäksi myös maalliset viranomaiset ja yksityiset ihmiset. Kuulutuskäytäntö oli sellainen, että ensin luettiin kirkolliset kuulutukset - tiedot seurakunnassa syntyneistä, kuolleista ja vihityistä henkilöistä. Myös naimisiin aikovien kihlaparien esteettömyyttä selvittävät kuulutukset luettiin, varmuudeksi jopa kolmena pyhänä peräkkäin. Näitä seurasivat tärkeät valtakunnalliset ja muut virallisemmat ilmoitukset, jotka saattoivat olla kuninkaan kanslian, senaatin ja läänin kuvernöörin viraston eli lääninhallituksen laatimia. Viralliset kuulutukset koskivat laajoja ihmisryhmiä, valtakunnan, läänin tai usean pitäjän asukkaita ja ne oli luettava hyvin monissa kirkoissa, jotkus jopa koko valtakunnan alueella.
Paikalliset kuulutukset luettiin lopuksi. Ne olivat kruunun paikallis- tai piiriviranonaisten, kunnallishallinnon toimijoiden tai kirkon paikallisvirkamiesten laatimia ja koskettelivat pitäjätason yhteisiä asioita. Myös yksityiset kansalaiset ja pitäjäläiset saattoivat jättää tiedonantojaan papin luettavaksi.

Kaikki tarpeellinen tiedotettakoon
Rikollisten ja velallisten etsintä- eli peräänkuulutukset olivat yleisiä virallisissa kuulutuksissa. Maksamattomat sakot tai verot sekä oikeudenkäynnin pakoilu olivat tyypillisiä peräänkuulutusten syitä. Paikalliskuulutuksissa etsittävät henkilöt olivat yleensä karanneita työntekijöitä, renkejä ja piikoja. Kuulutuksissa vedottiin palkollissääntöön ja vaadittiin karkulaisten palauttamista.
Myös kadonnutta tai varastettua omaisuutta koetettiin tavoittaa kuulutusten avulla - etsittiin tietoa kadonneista arvoesineistä ja eläimistä. Hevosten katoamisilmoitukset olivat erityisen yleisiä. Sekaan mahtui myös arkisia pikkuharmeja. Joku oli kadottanut kirkkohuivinsa tai hukannut eväsnyyttinsä, jota haettiin löytäjän hyväntahtoisuuteen ja rehellisyyteen luottaen. Myös löytyneet ja omistajaa vailla olevat arvoesineet tuotiin tiedoksi saarnastuolista.
Erilaisista talouselämän asioista oli tarpeen kuuluttaa säännöllisesti. Aihepiirejä oli lukuisia: kaupankäynti, markkinat, pakkohuutokaupat ja ilmoitukset tarjolla olevista työtilaisuuksista (tukkityömaat- ja uittotyöt, teiden ja siltojen tekeminen ja korjaaminen, ojankaivuutyöt suomailla jne). Pakkohuutokaupassa myytävänä saattoi olla karjaa ja muuta irtainta ulosmitattua omaisuutta. Monesti kokonainen maatila oli joutunut vasaran alle. Kunnan yhteisen viljamakasiinin hoitoasiat nousivat esille niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina: hyvinä vuosina viljaa oli saatava varastoon ja pula-aikoina sitä tuli lainata puutteenalaisille.
Kuulutuksissa tiedotettiin tulevista käräjistä, erilaisista maanmittaustoimituksista ja muista yhteisistä tilaisuuksista. Seurakuntalaisten ja pitäjänmiesten vastuulle oli sälytetty monenlaisia työvelvoitteita, joiden suorittamisaika ja -paikka oli syytä olla tiedossa. Kirkossa luettiin myös mainoksiksi luokiteltavia kuulutuksia: maakauppiaat ilmoittivat tavaroista, joita he ostivat ja myivät ilmoituksensa mukaan ”helpolla hinnalla”.
Paikallishallintoa koskevat ilmoitukset julkistettiin niinikään kirkossa. Kunnalliset ilmoitukset sisälsivät tietoa muun muassa kuntakokousten pitoajoista ja niiden asialistoista sekä ilmoituksia vaivaishoidon järjestämisestä. Orpolapsien, sokeiden tai muuten vammautuneiden elatusasiat kuului hoitaa yhteisvastuullisesti. Vaivaisia huutokaupattiin eläteiksi ja hoidettavaksi niille, jotka pyysivät kunnalta vähiten hoitomaksua.
Terveysvalistusta annettiin silloin tällöin. Piirilääkäri saattoi lähettää kirjeen, jossa selvitettiin kulkutautien leviämistä ja keinoja niiden ehkäisemiseksi. Isorokkoa vastaan taisteltiin rokotuksin ja kuulutuksin varmistettiin se, että rokonpanopaikat ja –ajat tulivat hyvissä ajoin ihmisten tietoon.
Joskus tiedotettaviin asioihin sisältyi myös vapaa-ajan viettoa koskevia kuulutuksia. Erilaisia sivistysrientoja ja kansanhuveja alettiin 1800-luvulla järjestää sitä mukaa, kun ihmisten vapaa-aika lisääntyi. Syrjäseuduillakin järjestettiin valistavia luentotilaisuuksia ainakin karjanhoidosta ja maanviljelyksestä, pidettiin esitelmiä raittiusaatteesta, kokoonnuttiin kuulemaan torvisoittokonserttia ja katsomaan ampumakilpailuja tai hevosten kilpa-ajoja.
Kuulutukset kertovat seurakunnan maallisesta ja hengellisestä elämästä, ihmisistä ja tapahtumista. Tämä vuosisatoja kestänyt järjestelmä oli tärkeä ja tehokas väylä tiedon jakamisessa paikallistasolla. Kirkkoon kokoonnuttiin vielä 1800-luvulla säännöllisesti joka viikko ja tiedotuksilla oli vankka kuulijakunta.
Ilmoituskanavaa käyttivät virkamiesten ja papiston lisäksi yhä laajemmat ihmisryhmät: kauppiaat, talolliset, itselliset ja jopa palvelusväki. Kirjoitustaidon puute ei ollut este ilmoituksen laatimiselle, sillä avuksi löytyi helposti kirjoitustaitoinen naapuri tai itse seurakunnan pappi. Yksityisten ihmisten esiin tuomissa asioissa heijastui paikkakunnan arkielämä ja toiminnan luonne, kulloisenkin ajankohdan henkinen ilmapiiri ja taloudellinen tilanne, ehkä myös ihmisten ajattelutapa.
Kirkonkuulutukset antavat jotain myös tämän päivän ihmiselle: niistä voi niin sukututkija kuin kylähistoriikin laatijakin löytää mielenkiintoista lisätietoa ja maustetta aineistoihinsa.

Mikko Moilanen